Varmistin, että lempiriipukseni on oikein päin. Kiven tulee näkyä.
Bussissa luin Erland Loen Doppleria. Koskettava tarina ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, niin etäällä mutta ihan vieressä. Hidastelen lukemista koska kirja on vain parisataasivuinen ja olen jo viimeisellä neljänneksellä.
Dopplerista tulee väistämättä mieleen H.D. Thoreaun Elämää metsässä , minkä luin viime kesänä.
Ihasteltuani huivilankaa äitini muisteli lapsuuden uninalleni olleen samansävyinen. Minun muistoissani se oli suurinpiirtein tällainen:
Tunnen itseni harmaaksi. Järkeilen kaipuun heleän vihreään väriin olevan pakoa omasta ankeasta ulkonäöstäni.
Eka ikäkriisini. Ja sekin on lähtöisin ulkoapäin. Henkisesti olen sujut vanhenemisen kanssa, mutta ulkoinen vanheneminen ei ole ihan niin helppoa. Siksipä uutta kasvua, vehnänverson vihreää:
Kommentit