Käsityöharrastus jäi kokonaan kun asuin yli viiden vuodena ajan talossa missä tuholaisarmeijat vaeltelivat kerroksesta ja asunnosta toiseen pakoillen myrkytyksiä. Vaikka asiasta ilmoitettiin isännöitsijälle ja huoltofirmaan monen monta kertaa, ei laajempaa myrkytystä ikinä tehty.
Viimeisetkin neuleet heitin tuleen tuholaistalosta poismuuton yhteydessä. Itsetehtyjä ei siinä vaiheessa enää ollut jäljellä yhtään. Kaupasta ostetut ilmiselvästi eivät olleet yhtä herkullisia kuin rakkaudella vaivaa ja aikaa säästämättä kudotut koska ne jäivät viimeisiksi.
Huolellisen desinfionnin ja rankan roskiinheiton tuholaiset tuntuvat jääneen sinne vanhaan taloon.

Lapsesta lähtien olen ollut tuurikutoja. Nauttinut uusien kuvioiden opettelusta ja itse kutomisesta mutta inhonnut työn lopetteluvaihetta. Joistain paidoista tulikin vähän vinksahtaneita, kun se yhteenkurominen oli vain pakollinen kuvio ennen kuin sai aloittaa taas kutomisen.
Kärsivällisyys ei ole vahvoja lajejani, kutomisenkin pitäisi olla vain yhtä puikkojen hilpeää kilinää.

Taloudellisuus, joku voisi sanoa pihiys, rajoittaa kutomistani. Kaikista pehmeimmät ja hurmaavimmat langat jäävät ostamatta kun mielessä roihuaa turkistuholaisten ahkeran uurastuksen aiheuttama neulerovio.

Huomenna lankaostoksille. Siitä tulee nopea ja kursailematon täsmäisku. Värimaailma on jo mielessä, mutta muuhun valikoimat vaikuttavat.
Mistäköhän löytyisi sitä Sirdar Yo-yo:a...

Viikonloppuna pitäisi jo olla huippukunnossa. Huh.